4. San Tomaso & Monte Barro

Milanoon en viime viikonloppuna päätynytkään, eikä sen reissun missaaminen haitannut kyllä yhtään, sillä viikonloppuna oli perheen isoäidin syntymäpäivät. Ne pidettiin puutarhassa, jonne sukulaisia kokoontui syömään ja juomaan viiniä, lapset leikki ympärillä ja kaikilla oli hauskaa. Parin viinilasillisen jälkeen kaikki oli entistä puheliaampia ja tuttavallisempia, ihmiset avautuivat ja sain tutustua kaikkiin vielä entistäkin paremmin. Tunsin entistä vahvemmin kuuluvani näiden ihmisten keskelle. Tapasin ensimmäistä kertaa isoisän veljen, joka oli luonut uransa ruotsalaisessa yhtiössä ja osaa puhua sujuvaa ruotsia. Aivot meni täysin solmuun ja aloin puhua mitä hirvittävintä italia-ruotsia. En ollut yhtään odottanut, että täällä tulisi vastaan tilanne jossa tarvitsisi ruotsinkieltä!

 

 
Sunnuntaina perhe pyysi mut mukaan syömään vuorille. Ihmettelen tosissani, miten nämä ihmiset pysyy tiellä. Myös mitä pienimmillä vuoristoteillä kiidetään kuutta- tai seitsemääkymppiä. Mentiin ravintolaan, joka sijaitsee noin neljäsataa metriä merenpinnasta. Samalla kun ihastelin maisemaa auton ikkunasta, pelkäsin auton lentävän komeasti alas rinteeltä. Perhe hieman nauroi, kun ihastelin maisemaa silmät pyöreinä. Maisema ei kuulemma ollut heidän mielestään ihmeellinen. Ruokailun jälkeen jatkettiin matkaa vielä ylemmäs ja näköalatasanteelta näki koko kaupungin. Sekään paikka ei kuulemma ole ihmeellisen korkealla. Jos tosissaan haluaa kokemuksen vuorista ja näköalasta, on parempi mennä jalan ja paljon korkeammalle. 

Maanantaina yleisen juhlapäivän kunniaksi lähdettiin perheen kanssa kävellen patikoimaan tunnin matka ylös yhdelle vuorelle, San Tomason näköalatasanteelle. Monet muutkin olivat saaneet saman idean ja paikan päällä noin kuudensadan metrin korkeudessa oleva niitty oli täynnä ihmisiä. Syötiin hyvin, katseltiin viereisen maatilan eläimiä ja mä sain järkyttyä, kun paikan julkinen vessa oli kirjaimellisesti pelkkä reikä lattiassa. Aivan upeat maisemat joka paikassa, mutta paikalliset suhtautuvat sen upeuteen vähän samalla tottumuksella kuin mä lähtisin ihastelemaan Porin metsää..

Perheen isoisä on intohimoinen valokuvaaja. Häneltä aloin saada paljon käytännön vinkkejä samalla sekunnilla, kun hän huomasi kameran kädessäni ensikerran. Isoisä on sen tason kuvaaja, että jaksaa istua liikahtamatta tuntikausia vain saadakseen villieläimestä kuvan. Hän kysyi heti ensimmäisellä viikolla, haluanko tulla hänen kanssaan kuvailureissuille. Kun palattiin perheen kanssa vuorilta, isoisä tuli kysymään haluanko lähteä hänen kanssaan illalla toiselle vuorelle, Monte Barrolle. Lähdin innosta piukeana ja tällä kertaa mentiin autolla. Nopeusmittarin lukemat kohosi paikoin lähelle satasta, vaikka pikkuruisilla ja mutkaisilla vuoristoteillä nopeusrajoitus on kolmekymmentä. Koko matkan ajan mun sanavarastoni peruspilareina oli kolme säännöllisesti kiljaistua sanaa: ”TROPPO! MATTO! MORTO!” Ja isoisä sai nauraa makeasti mun peura ajovaloissa –ilmeelle samalla, kun puristin penkkiä rystyset valkoisina. 

Kuolemanläheinen ajokokemus oli kuitenkin sen arvoista, kun saavuttiin Monte Barron korkeimmalle kohdalle jonne autolla saattoi päästä. Meillä kävi tuuri, sillä oli täysin pilvetöntä ja näköalatasanteelta näkyi Milanoon asti. Ketään muuta ei siellä ollut, joten saatettiin säädellä kameroita ja kuvailla rauhassa yli tunnin ajan. Mitä pimeämpää tuli, sen upeammalta valomereltä maisema näytti. Tuntuu hassulta sanoa Italiassa, että on kylmä, mutta pimeys tulee yhtä nopeasti kuin pussi vedettäisiin päähän ja sen mukana saapuu myös kylmyys. Usein myös pilvisyys ja tuuli aiheuttaa sen, että vaikka lämpömittari näyttäisi kahtakymmentä, mun tekee mieli vetää talvitakki päälle. Eli aika nopeasti pimeyden tultua me oltiin kuvailussa valmiita ja suunnattiin takaisin alas – tällä kertaa onneksi hitaasti – ja paluumatkalla käytiin vielä katsomassa pientä joenpätkää ja vastarannan vanhoja taloja valoloistossa. Oli upea viikonloppu. Matto ma meraviglioso.

+ I was supposed to go to Milan last weekend, but it didn’t work out. Actually I didn’t mind, because last weekend was grandmother’s birthday and everyone gathered up to the garden to celebrate, we had fun, ate and drank wine. It was wonderful to get to know people better, have fun and talk to everyone more than before. On Sunday the family asked me to join their trip to one restaurant which was on the mountains. The view was beautiful and we also went a little bit higher, where we could see the whole town. On Monday I joined the family again to go on mountains, this time on foot. We walked about an hour to San Tomaso, which had beautiful views and many people were enjoying the sun and having a picnic. The whole weekend and Monday was wonderful with the views and the people.

The grandfather is really passionate photographer, who started to give me tips at the same moment he saw me holding my camera. Already on the first week he asked me, do I want to join him when he goes to take pictures. On Monday he asked me to come with him to the mountains in the evening. We went as high as we could with the car, driving with terrible speed up to Monte Barro. We were lucky, because there was no clouds on the sky and from up there we could see all the way to Milan.

3. La Dolce Vita - Arki

 

Rakastan tätä järjestelyä, että asun omassa asunnossa, vaikka perhe ja lapset aivan ihania ovatkin. Mun asuntoni sijaitsee isossa puutarhassa, jossa on kaksi isoa kivitaloa. Samassa puutarhassa asustaa hostmaman vanhemmat ja heidän sukulaisiaan. Pihalla voi olla päivisin aika tohina, kun sukulaisia tulee kylään ja puutarhasta muodostuu yksi iso olohuone, jonka täyttää pirteä italialainen puheensorina. Joskus isoäiti koputtelee mun keittiön ikkunaan. Rakastan tuota ikkunaa - sen kautta jutellaan, annetaan kasviksia ja kysellään vointia puolin ja toisin. 

Isovanhemmat puhuu mulle italiaa, koska isoisä ei osaa englantia kuin pari sanaa. Isoäidin kanssa ymmärretään hyvin toisiamme; mä puhun yhtä paljon italiaa kuin hän puhuu englantia, joten meidän keskustelu menee toistemme lauseita täytellen. En halua osallistua kielikursseille, koska opin parhaiten juurikin itse lukien ja muiden kanssa keskustellen. On aivan ihanaa, että perheen antama ensivaikutelma piti; mut haluttiin tänne ikään kuin perheenjäseneksi, ei pelkäksi työntekijäksi. Mut otettiin avosylin vastaan ja mua kohdellaan kuin tasavertaista sukulaista. En tunne itseäni ulkopuoliseksi, sillä joka ikinen ihminen täällä on näyttänyt ja todistanut välittävänsä mun hyvinvoinnista.  

Joka aamu kahdeksalta juoksen bussipysäkille pää kolmantena jalkana, vain huomatakseni bussin olevan taas myöhässä. Mun työpäiväni koostuu kahdesta osasta: Aamupäivän "työvuoro" alkaa kahdeksan pintaan ja päättyy lounaaseen, jonka syön perheen kanssa. Toinen vuoro alkaa iltapäivällä viideltä ja loppuu seitsemältä. Monet muut au pairit ovat ihmetelleet sekä mun asumis- että työaikajärjestelyä, mutta mä rakastan sitä. On ihanaa kesken päivän saada hieman yli neljän tunnin tauko, jonka aikana ehtii tehdä vaikka mitä.   

Aamupäivän vietän perheen nuorimmaisen, kaksivuotiaan pojan kanssa. Aivan ihana poika, jonka sanavarastoon kuuluu paljon sanoja sekä italiaksi että englanniksi, mutta joka päättää itse käyttää vain paria sanaa. "Vauva" tarkoittaa aqua eli vettä, jota toistelee miljoonaan kertaan nähdessään pisarankin vettä. "Tua" eli due, omaa monta eri tarkoitusta: Sinä, uudestaan, lisää tai enemmän. Poika on hyvin omatoiminen ja haluaa tehdä asiat itse, jolloin toistelee sanaa me tai io, riippuen kumpaa kieltä hänelle sillä hetkellä puhutaan. Meillä on hyvä yhteisymmärrys, vaikka mulla kestikin hetken sisäistää italialainen vauvakieli. 

Iltapäivä menee useimmiten vanhemman, kolmevuotiaan pojan kanssa. Poika vaikuttaa paljon vanhemmalta kuin on, sillä osaa italiaa ja englantia hyvin sujuvasti ja on muutenkin tosi fiksu. Ujosteli mua alussa hyvin paljon, mutta lämpeni onneksi nopeasti. Rakastaa moottoripyöriä ja jokaista ohi huristelevaa vespaakin jäädään aina katsomaan suurella mielenkiinnolla. Kolme kertaa viikossa talolla on myös poikien yksivuotias serkku, jolloin mua on auttelemassa isovanhemmat. Tohinaa siis riittää.

Arki pienten lasten kanssa on tietysti välillä haastavaa, mutta kiukunpuuskat loppuu aina nopeasti ja on mahtavaa nähdä pieniä kehitysaskelia etenkin nuorimmalla lapsella joka päivä. Tietysti opin myös tuntemaan lapsia enemmän päivä päivältä, joten ajatuksia pystyy seuraamaan ja ennakoimaan paljon paremmin. Varsinaiset arjen ongelmat liittyy enemmänkin mun omiin asioihin, esimerkiksi jalkoja piinaaviin rakkoihin ja siihen, mistä ihmeestä löydän postimerkkejä. Kun viimein muistin kysyä asiasta, sain tietää että Italiassa postimerkkejä myyvät vain tupakkakaupat. Eli todellisia ongelmia ei mulla ole, koska kommunikaatio pelaa ja kulttuurishokit pelkästään naurattaa ja ihmetyttää.      

Ensimmäinen viikko meni iltaisin koti-ikävän kourissa, mutta se tuntuu jo laantuneen. Rutiinien ja paikan oppiminen auttoi tietysti ajatusten järjestelemiseen, eikä syytä murehtimiseen enää ole. On tietysti ikävä ihmisiä, mutta epämiellyttävä epävarmuus uudessa tilanteessa ei kipristele enää vatsanpohjaa. Jokailtainen skype-rutiini Suomeen auttaa ja uusien ihmisten kanssa juttelu vie ajatuksia muualle. Olen jo tutustunut useisiin muihin auppareihin, jotka asuttaa lähialueita. Viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata toisen au pairin kanssa Milanoon!

 + I love living in seperate apartment, even though the family and the kids are wonderful. I live in the same garden with the family’s grandparents and their relatives. I love my kitchen window – through that I can always hear the wonderful people outside. Also the family’s grandmother knocks on my window every time she needs to talk with me about something. I absolutely love it!

The impression family gave me was true. Everyone welcomed me with open arms and I truly feel like part of the family. Everyone treats me like an equal family member and I feel like I belong. Even though grandparents speak Italian with me and family speaks Italian with each other, I don’t feel like an outsider. I learn well, when I hear Italian all the time and when people speak it to me.

My day consists of two parts in work; during the morning until lunch I spend with the younger brother who is two. He is absolutely wonderful boy, who understands both English and Italian, but he uses only couple words himself. I love it how he uses the word “vauva (aqua)” every time he sees water, even if just a little drop. He says “tua (due)” when he wants more, or something to happen again or when he means “you”. He also loves doing everything on his own and says “me” or “io” often.

During the day I have four hours of free time. I love the pause during the day, I have time to do anything I want. After that, I’ll go back to “work” and spend two hours with the older brother (or both brothers). He loves everything that has motor and tires. Many times during our way to the park he stops to see motorcycles or trucks. It’s funny how the younger brother copies almost everything the older one does. They also understand each other very well – if adults can’t understand the younger one’s baby language, they ask translation from the older one.

I don’t really have any problems here. Only things I can call as problem are my blisters and where could I find post stamps. The first week was harder than I thought, because everything was new. But this second week has been really nice and I already feel like I belong here. I love everything, from people to the views. The wonderful people here and also my family, who I call with skype every evening, has helped me so much to settle down.