Tähtiä katsoessa mulla tulee tunne, että mikä vaan on mahdollista ja voisin olla kuka tahansa, missä tahansa. Pidän juurikin tähtien katselusta, merestä ja luonnonvesistä siitä syystä, että niitä katsellessa tai esimerkiksi luonnonveden hiljaisuuteen sukeltaessa tulee tuo tunne. Raja oman itsensä ja luonnon välillä hämärtyy, siinä hetkessä on vahvasti osana luontoa, osa kaikkea. Tälleen ylös kirjoitettuna se kuulostaa aivan järkyttävän kliseiseltä siirapilta. Mutta mulle se tunne tulee välillä todella vahvana.
Lauantaina lähdettiin perheen mökille pohjoiseen lähelle Sveitsin rajaa, Alpeille paikkaan nimeltä Madesimo. Paikka on pieni mutta upea. Lumihuippuiset vuoret kohoaa minne ikinä katsookaan ja korkeutta paikalla on vajaa kaksi kilometriä. Kesällä sekä talvella turistikausi on huipussaan, mutta nyt paikan kaikki miljoona hotellia oli suljettuna ja ihmisiä näkyi vain harvoin. Lounaan jälkeen lähdin (erittäin hyvin varusteltuna farkuissa ja nahkatakissa) minivaellukselle umpimähkään hieman ylemmäs. Päädyin autiolle aukealle, jossa oli harvakseltaan taloja, mutta kaikkien ikkunaluukut oli tiiviisti kiinni ja paikassa vallitsi täysi hiljaisuus. Odottamatta karussa toukokuun alppimaisemassa mulle iski se tunne.
Joissakin tilanteissa sitä on aivan hirveän tietoinen itsestään, mutta tunne mistä puhun nyt, on täysin päinvastainen. Omat ”rajat” häviää, eikä enää tiedä mihin loppuu ja mistä kaikki muu alkaa. Kun katsoi lumisia vuoria, ei erottanut missä on pilvien ja vuorenhuipun raja. Tunne on sama. Sitä vähän kuin unohtaa hetkeksi kuka on ja mitä elämältään haluaa. Sillä hetkellä millään omilla haluilla ei ole merkitystä, on vaan luonto ja sen hiljaisuus. Ja on täydellisesti osana sitä kaikkea.
Sunnuntaina ajettiin kauemmas ja ylemmäs kahteen kilometriin. Lunta oli enemmän, kylmyys oli yllättävää ja Alpit näkyivät paremmin. Vaikka maisemat oli vieläkin huimemmat, samaa tunnetta ei tullut. Se vaatii syntyäkseen yksinäisyyden ja hiljaisuuden.
En
kuitenkaan tarkoita, että haluaisin unohtaa kuka olen tai että haluaisin olla
kukaan muu. Tunnetta on mahdoton kunnolla selittää, mutta se auttaa lataamaan
akkuja ja olo on jälkikäteen paljon energisempi, kuitenkin rauhallisempi. Sillä
hetkellä ei stressaa mistään, eikä erityisemmin edes ajattele mitään. Silloin
vaan on. Ja välillä on hyvä vaan olla, sen suurempia miettimättä.
+ Me and the family spent the weekend at the Alps, in
beautiful little place called Madesimo. Big mountains were piercing the sky
with snow on top, no matter where you looked at.
I spent my afternoon walking alone in naked view of
the Alps. The grass was yellow, houses were empty and there was no soul to be
seen. It was absolutely quiet. In that moment, I had the feeling which I love
the most. Sometimes, when I’m alone in the nature, I get the feeling that I’m
part of it all. There’s no line between me and the nature, I don’t know where I
begin and where does the nature start. Everything is one. The same feeling
comes, when I lay on my back and look at the stars, or when I dive in cold sea
or lake. I love it.
In that moment I forget who I am, I forget what I want
and all my needs don’t matter. There is just the nature. I don’t mean that I
want to forget who I am – but in the moment I enjoy just pure feeling of
everything and nothing. In that moment I don’t stress about anything. I just…
am.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti