4. San Tomaso & Monte Barro

Milanoon en viime viikonloppuna päätynytkään, eikä sen reissun missaaminen haitannut kyllä yhtään, sillä viikonloppuna oli perheen isoäidin syntymäpäivät. Ne pidettiin puutarhassa, jonne sukulaisia kokoontui syömään ja juomaan viiniä, lapset leikki ympärillä ja kaikilla oli hauskaa. Parin viinilasillisen jälkeen kaikki oli entistä puheliaampia ja tuttavallisempia, ihmiset avautuivat ja sain tutustua kaikkiin vielä entistäkin paremmin. Tunsin entistä vahvemmin kuuluvani näiden ihmisten keskelle. Tapasin ensimmäistä kertaa isoisän veljen, joka oli luonut uransa ruotsalaisessa yhtiössä ja osaa puhua sujuvaa ruotsia. Aivot meni täysin solmuun ja aloin puhua mitä hirvittävintä italia-ruotsia. En ollut yhtään odottanut, että täällä tulisi vastaan tilanne jossa tarvitsisi ruotsinkieltä!

 

 
Sunnuntaina perhe pyysi mut mukaan syömään vuorille. Ihmettelen tosissani, miten nämä ihmiset pysyy tiellä. Myös mitä pienimmillä vuoristoteillä kiidetään kuutta- tai seitsemääkymppiä. Mentiin ravintolaan, joka sijaitsee noin neljäsataa metriä merenpinnasta. Samalla kun ihastelin maisemaa auton ikkunasta, pelkäsin auton lentävän komeasti alas rinteeltä. Perhe hieman nauroi, kun ihastelin maisemaa silmät pyöreinä. Maisema ei kuulemma ollut heidän mielestään ihmeellinen. Ruokailun jälkeen jatkettiin matkaa vielä ylemmäs ja näköalatasanteelta näki koko kaupungin. Sekään paikka ei kuulemma ole ihmeellisen korkealla. Jos tosissaan haluaa kokemuksen vuorista ja näköalasta, on parempi mennä jalan ja paljon korkeammalle. 

Maanantaina yleisen juhlapäivän kunniaksi lähdettiin perheen kanssa kävellen patikoimaan tunnin matka ylös yhdelle vuorelle, San Tomason näköalatasanteelle. Monet muutkin olivat saaneet saman idean ja paikan päällä noin kuudensadan metrin korkeudessa oleva niitty oli täynnä ihmisiä. Syötiin hyvin, katseltiin viereisen maatilan eläimiä ja mä sain järkyttyä, kun paikan julkinen vessa oli kirjaimellisesti pelkkä reikä lattiassa. Aivan upeat maisemat joka paikassa, mutta paikalliset suhtautuvat sen upeuteen vähän samalla tottumuksella kuin mä lähtisin ihastelemaan Porin metsää..

Perheen isoisä on intohimoinen valokuvaaja. Häneltä aloin saada paljon käytännön vinkkejä samalla sekunnilla, kun hän huomasi kameran kädessäni ensikerran. Isoisä on sen tason kuvaaja, että jaksaa istua liikahtamatta tuntikausia vain saadakseen villieläimestä kuvan. Hän kysyi heti ensimmäisellä viikolla, haluanko tulla hänen kanssaan kuvailureissuille. Kun palattiin perheen kanssa vuorilta, isoisä tuli kysymään haluanko lähteä hänen kanssaan illalla toiselle vuorelle, Monte Barrolle. Lähdin innosta piukeana ja tällä kertaa mentiin autolla. Nopeusmittarin lukemat kohosi paikoin lähelle satasta, vaikka pikkuruisilla ja mutkaisilla vuoristoteillä nopeusrajoitus on kolmekymmentä. Koko matkan ajan mun sanavarastoni peruspilareina oli kolme säännöllisesti kiljaistua sanaa: ”TROPPO! MATTO! MORTO!” Ja isoisä sai nauraa makeasti mun peura ajovaloissa –ilmeelle samalla, kun puristin penkkiä rystyset valkoisina. 

Kuolemanläheinen ajokokemus oli kuitenkin sen arvoista, kun saavuttiin Monte Barron korkeimmalle kohdalle jonne autolla saattoi päästä. Meillä kävi tuuri, sillä oli täysin pilvetöntä ja näköalatasanteelta näkyi Milanoon asti. Ketään muuta ei siellä ollut, joten saatettiin säädellä kameroita ja kuvailla rauhassa yli tunnin ajan. Mitä pimeämpää tuli, sen upeammalta valomereltä maisema näytti. Tuntuu hassulta sanoa Italiassa, että on kylmä, mutta pimeys tulee yhtä nopeasti kuin pussi vedettäisiin päähän ja sen mukana saapuu myös kylmyys. Usein myös pilvisyys ja tuuli aiheuttaa sen, että vaikka lämpömittari näyttäisi kahtakymmentä, mun tekee mieli vetää talvitakki päälle. Eli aika nopeasti pimeyden tultua me oltiin kuvailussa valmiita ja suunnattiin takaisin alas – tällä kertaa onneksi hitaasti – ja paluumatkalla käytiin vielä katsomassa pientä joenpätkää ja vastarannan vanhoja taloja valoloistossa. Oli upea viikonloppu. Matto ma meraviglioso.

+ I was supposed to go to Milan last weekend, but it didn’t work out. Actually I didn’t mind, because last weekend was grandmother’s birthday and everyone gathered up to the garden to celebrate, we had fun, ate and drank wine. It was wonderful to get to know people better, have fun and talk to everyone more than before. On Sunday the family asked me to join their trip to one restaurant which was on the mountains. The view was beautiful and we also went a little bit higher, where we could see the whole town. On Monday I joined the family again to go on mountains, this time on foot. We walked about an hour to San Tomaso, which had beautiful views and many people were enjoying the sun and having a picnic. The whole weekend and Monday was wonderful with the views and the people.

The grandfather is really passionate photographer, who started to give me tips at the same moment he saw me holding my camera. Already on the first week he asked me, do I want to join him when he goes to take pictures. On Monday he asked me to come with him to the mountains in the evening. We went as high as we could with the car, driving with terrible speed up to Monte Barro. We were lucky, because there was no clouds on the sky and from up there we could see all the way to Milan.

2. Lecco

Neljän päivän jälkeen oon oppinut paljon Italiasta ja italialaisista. Ensinnäkin, italialaiset rakastaa kylmiä asuntoja. Siis aivan järjettömän kylmiä. Asun omassa itsenäisessä asunnossa, kauniin kivitalon alakerrassa. Kiviseinät ja –lattiat sekä suuret tilat aiheuttaa sen, että täällä on jo luonnostaan kylmä. Heikko lämmitys siihen vielä lisäksi niin johan kelpaa… Viime yönä heräsin siihen, että tärisin aivan hallitsemattomasti. Ajatus ei kulkenut ja niskalihakset kramppasi, koska oli niin kylmä. Nukuin loppuyön talvitakissa, jonka toin onneksi Suomesta mukana. Aamupalani söin talvitakkiin ja –huiviin kietoutuneena, kun ulkona lämpötila oli jo lähes kaksikymmentä astetta. Onneksi sanoin asiasta ja tämä tyttö ”jääkarhujen ja pingviinien maasta” sai inhimilliset lämpötilat sisällekin. Ja lisäpeiton.

Liikenne on juuri niin stereotyyppisen italialaista kuin annetaan olettaa. Sääntöjä noudatetaan juuri ja juuri siinä, että pysytään oikealla kaistalla. Joskus kuitenkin päästetään irti ratista, kun asiat selitetään intohimoisesti käsillä huitoen. Tietysti silloin ajaudutaan väärälle kaistalle, mutta no biggie. Täällä on turvallisempaa kulkea pikatien laidalla kuin ylittää suojatietä pienellä kujalla. En edes tiedä, onko täällä nopeusrajoituksia. Kukaan ei ainakaan vaikuta niistä kuulleen. Ja liikenteestä puheenollen, auton töötti ei ole vaaratilanteita varten. Se on tarkoitettu miehille, jotka haluavat naisten huomion.

Onnistuin lukitsemaan itseni jo sisälle. Miltei kaikki avaimet on valurautaa ja ovi sekä suljetaan että avataan avaimella. Kuinka monta kertaa avainta pitää vääntää? Jaa-a, se riippuu täysin lukon mielentilasta. Jossakin ovessa riittää yksi avaimenkääntö, jotkut lukot avautuvat viidentoista väännön jälkeen. Seuraavalla kerralla lukon mieli taas muuttuu ja lukkoa tulee väännettyä kymmenen minuuttia. Hostperheen kerrostalossa asuu tyttö, joka on jo parin päivän jälkeen huomannut mun ongelman lukkojen kanssa. Tyttö tunnistaa mut jo kaukaa ja juoksee sisälle avatakseen mulle pihaportin automaattisesti. Alan kohta mainostaa täällä Abloyn lukkoja.  

Vaikka ulkona on +25 astetta lämmintä, paikalliset pitää yhä takkeja tiukasti päällä. Yritän (huonolla menestyksellä) soluttautua paikallisiin ja jääräpäisesti pidän hiostavan nahkatakkini päällä. Tuloksena saavun asunnolleni yhtä hikisenä kuin pieni porsas. Odotan malttamattomana, että katukuvassa alkaa näkyä mekkoja, eikä tarvitse kulkea ulkona lämpöhalvausta odottaen.

Jos ei oteta huomioon ensimmäisten päivien lukko- ja lämmitysongelmia, täällä on aivan upeaa. Sekä ihmiset, sää, että maisemat. Ensimmäisenä päivänä luulin koko ajan, että ukkosrintama lähestyy. Mutta ei. Vuoret kehystää tätä kaunista pikkukaupunkia joka suunnasta. Vuoret näytti mun silmään aluksi jättimäisiltä, tummilta pilviltä. Kävelen usein kotiin, enkä kertaakaan ole halunnut käyttää karttaa. Pystyn suunnistamaan pelkästään vuorten avulla, jotka kaikki näyttää erilaisilta. Voisin jäädä vain tuijottamaan vuoria ja järveä, en ymmärrä miten paikalliset pystyy tottumaan näin upeisiin maisemiin.

Vaikka tällaisessa alkutilanteessa tunteiden vuoristorata on normaalia ja alku on aina hankalaa, pyrin silti keskittymään parhaisiin puoliin. Ensimmäisinä päivinä se oli hankalaa, koska asunnon kylmyys (ja toimimaton netti..) tuntui jumittavan ajattelua. Nyt on kuitenkin paljon kevyempi fiilis ja helpompi keskittyä hyviin asioihin. En pysty sanoin kuvailemaan, kuinka ihania ihmisiä ja maisemia mun ympärillä on. Ja kuinka onnellinen oon siitä, että vaikka wifi ei toimisikaan, rakkaimmat ihmiset on vaan puhelinsoiton päässä.  

+ After four days I have learned a lot about Italy and Italians. First of all I heard (and felt in my bones) that Italians love cold apartments. I live alone in a beautiful apartment. It has stone walls and floors, which are also a reason for apartment being cold. On my third night, I woke up shaking like crazy and having cramps in my shoulders because it was so cold. I was so happy that I brought my winter jacket from Finland, because I was able to sleep again wearing that. I am so glad that I spoke about feeling cold, because now the heating is good for me and I also got an extra blanket!

Italian traffic is as stereotypical as I have seen in the movies. I don’t know do speed limits exists here, but I seriously doubt it. I feel more safe walking next to a highway than crossing a small road, hah! In Finland everyone are so obsessed about the rules that the contrast between traffic behavior is huge.

Italian system with locks and keys was big problem for me at first. In Finland we only use keys when we come in. Doors are locked by pulling the door and opened from inside twisting a metal piece. But in Italy, you need to use keys all the time. And it’s not as simple as it first seemed; it depends on the lock how many times you need to twist! I already locked myself in and it took ten minutes to free myself. There is a girl living in the same building as my hostfamily, who recognizes me from a far. When she sees me, she runs inside to open a gate for me automatically. My problem with keys and locks is so obvious… I think I’ll start to advertise ABLOY locks.

Even though it’s +25 degrees, locals still wear jackets. And I try to blend in by doing the same, only to end up being terribly sweaty and waiting to die in heat. I can’t wait for summer and people to wear dresses…

If we forget my problems with heating and locks, I love everything here. The people, weather and views. I don’t think I could ever get used to seeing mountains and the views from the lakeside. First I thought thunderstorm is coming, but it was the mountains; you can see mountains no matter where you look. I love it.

I know it’s normal to feel quite low in the beginning, but I still want to focus on the good things. Even if some things would feel hard, I’m truly happy I can always contact my loved ones in Finland.