5. Bambini

Olen lukenut muista blogeista, että useimmille au paireille tulee ennemmin tai myöhemmin se tunne, että on työssään huono. Helposti alkaa miettiä vähän liikaakin, mitä perhe ajattelee. Mulle se hetki tuli viimeviikon lopussa. Tunne johtui siitä, että vanhin lapsi vierasti mua ensimmäiset viikot, eikä kukaan lapsi ole ennen vierastanut mua saati kohdellut mua ”epäkunnioittavasti.” Uhmaikä oli tietysti syynä käytökseen ja kuulemma poika käyttäytyy kaikkien uusien ihmisten kanssa niin. Alku oli siis hieman verkkaista vanhimman kanssa. 

Tunne johtui myös siitä, että vaadin itseltäni liikoja, sillä haluaisin heti osata täydellistä italiaa, olla täydellinen työssäni ja tulla täydellisesti toimeen lasten kanssa. Heti ensimmäisellä viikolla oli pakko jarrutella ja antaa itselleen aikaa. Viimeisten parin vuoden aikana oon oppinut olemaan reilusti lempeämpi itselleni ja se on tuonut mitä ihanimpia asioita elämään, joten en saa olla ankara itselleni tässäkään tilanteessa. On joka päivä ihana huomata, kun poika lämpenee enemmän, haluaa näyttää ja kertoa asioita sekä puhuu aina vaan rohkeammin englantia mulle.

Huono tunne kuitenkin loppui lyhyeen, kun aloin saada odottamatta paljon kehuja työstäni. Mulle ei kuulu paljon kodinhoitotehtäviä, vain vähän siivoamista ja sänkyjen petaus. Isoäiti sanoi jo ensimmäisellä viikolla, että petaan sängyt erittäin hyvin, kuulemma paremmin kuin kukaan muu, hah. Oon aina ollut tarkka sänkyni petaamisesta eikä tulisi mieleenkään, että lähtisin kotoa petivaatteet mullin mallin. Italiassa sängyn petaaminenkin on erilaista. Normaalin peiton alla on koristelakana, jonka reuna vedetään päädyssä peiton päälle sitä koristamaan. Siihen päälle asetellaan vielä päiväpeitto, josta osa ”taitetaan” tyynyn alle. Hieman monimutkaista, mutta tykkään lasten sänkyjen petaamisesta ihan hirveästi ja saan siitä vielä noin hyvät kehut!

Viime viikolla sain lisää kehuja isoäidiltä, kun hän sanoi minun tekevän hyvää työtä ja kehotti jatkamaan samaan malliin. Myös hostmama kehui, että huomaan asioita joita hän ei edes tule ajatelleeksi. Ja siihen heti perään host-isä käytti oikein englannin sanakirjaa kertoakseen oikeaoppisesti, että pitää siitä, kuinka siisti olen. Olen aina ollut siisti ja miltei kontrollifriikki järjestelijä, joten tuntuu hyvin hassulta saada kehuja, kun ei ole tehnyt mitään normaalia enempää. On hyvä huomata, että muut ovat pistäneet merkille mun olevan siisti ja pitävät mun työjäljestä.

Päätavoite perheellä on kuitenkin se, että lapset oppii enemmän englantia ja uusia sanoja. Jo alle kolmessa viikossa nuorempi, kaksivuotias poika on alkanut oppia multa sanoja ja lausui mun kanssa ensimmäisen kokonaisen lauseensa. Aivan mahtava fiilis, joka peittää alleen kyllä kaikki epäilyt omasta kykenevyydestä työhön. Vaikka puhuminen menee vahvalla vauva-aksentilla, on silti ihana kuunnella, kun uusi sana putkahtaa ilmoille ja kuinka iloinen hostmama on siitä. Ensimmäinen lause ”truck, where are you?” kuultiin, kun bongailtiin tapamme mukaan rekkoja parvekkeelta.



Aivan ihana tunne, että on pystynyt opettamaan jotain noin pienelle. Tunne on aina yhtä ihana, esimerkiksi ennen Italiaa tarhassa työskennellessäni opetin kuusivuotiaalle tytölle aakkosjärjestyksen. Oli aivan uskomattoman ihanaa nähdä, kun tyttö järjesteli päivittäin nimikkopyykkipojat oikeaoppisesti aakkosjärjestykseen. Oppiminen kulkee kuitenkin aina molempiin suuntiin ja esimerkiksi tarhassa olevalta turkkilaiselta pojalta opin kuinka laskea turkin kielellä kymmeneen.

Jos on ikinä ongelmia saada kontaktia lapseen, niin kannattaa muistaa, että melkein kaikki lapset haluaa aina tietää lisää. Jokaisesta uudesta asiasta lapsi kysyy ”miksi” ja lapset ihan tosissaan haluaa tietää asioista enemmän. Ei kannata unohtaa, että lapset ovat olleet tässä maailmassa vasta pari vuotta ja yksinkertaisetkin asiat voi olla täysin tuntemattomia. Tämän takia lapset itkeekin esimerkiksi helpommin pienestä kivusta, sillä heillä ei ole kokemusta kivusta. Näin ollen heillä ei ole mitään mihin verrata, joten pienikin kipu voi olla suurinta mitä he ovat kokeneet. Pienen lapsen voi saada kiinnostumaan ihan mistä tahansa selityksestä, oli se sitten taivaan väri, lumi tai miten sydän toimii, riippuen tietysti lapsen iästä ja ymmärtämistasosta. Juurikin selittämällä uusia asioita oon saanut paremman suhteen vanhimpaan lapseen ja yleensäkin aina lapsiin, kun he kiinnostuu uusista asioista ja haluaa kuulla aina lisää.

Sitä lapsenomaista oppimisenhalua mä en halua ikinä itseltänikään menettää.

+ I knew that many au pairs experience the doubt of their working skills, sooner or later. My moment came after first weeks. It was because I had troubles creating a bond between me and the older child. Also because I was way too hard for myself. From the start I wanted to be perfect nanny, speak perfect Italian and be perfect with the kids. Nope. Had to hit the breaks and be nicer for myself. I’m a perfectionist, always been, no doubt about that. But there was no reason for me to be so hard on myself.

My doubts and worries ended fast. The family and grandparents were really wonderful and I heard lots of praises for my work! Also I had good bond with the younger kids from the start, and the younger brother learned many words from me already in the first weeks. I love the feeling when I realize that someone has learnt something from me. But it’s not only the kids that learn. I have always learned something new from every person, from every child.

Children always have the passion for learning new things and the way how the world works. They always want to learn more. I never want to lose that passion for learning either.