Milanoon en viime viikonloppuna päätynytkään, eikä sen reissun missaaminen haitannut kyllä yhtään, sillä viikonloppuna oli perheen isoäidin syntymäpäivät. Ne pidettiin puutarhassa, jonne sukulaisia kokoontui syömään ja juomaan viiniä, lapset leikki ympärillä ja kaikilla oli hauskaa. Parin viinilasillisen jälkeen kaikki oli entistä puheliaampia ja tuttavallisempia, ihmiset avautuivat ja sain tutustua kaikkiin vielä entistäkin paremmin. Tunsin entistä vahvemmin kuuluvani näiden ihmisten keskelle. Tapasin ensimmäistä kertaa isoisän veljen, joka oli luonut uransa ruotsalaisessa yhtiössä ja osaa puhua sujuvaa ruotsia. Aivot meni täysin solmuun ja aloin puhua mitä hirvittävintä italia-ruotsia. En ollut yhtään odottanut, että täällä tulisi vastaan tilanne jossa tarvitsisi ruotsinkieltä!
Sunnuntaina perhe pyysi mut mukaan syömään vuorille. Ihmettelen tosissani, miten nämä ihmiset pysyy tiellä. Myös mitä pienimmillä vuoristoteillä kiidetään kuutta- tai seitsemääkymppiä. Mentiin ravintolaan, joka sijaitsee noin neljäsataa metriä merenpinnasta. Samalla kun ihastelin maisemaa auton ikkunasta, pelkäsin auton lentävän komeasti alas rinteeltä. Perhe hieman nauroi, kun ihastelin maisemaa silmät pyöreinä. Maisema ei kuulemma ollut heidän mielestään ihmeellinen. Ruokailun jälkeen jatkettiin matkaa vielä ylemmäs ja näköalatasanteelta näki koko kaupungin. Sekään paikka ei kuulemma ole ihmeellisen korkealla. Jos tosissaan haluaa kokemuksen vuorista ja näköalasta, on parempi mennä jalan ja paljon korkeammalle.
Maanantaina yleisen juhlapäivän kunniaksi lähdettiin perheen kanssa kävellen patikoimaan tunnin matka ylös yhdelle vuorelle, San Tomason näköalatasanteelle. Monet muutkin olivat saaneet saman idean ja paikan päällä noin kuudensadan metrin korkeudessa oleva niitty oli täynnä ihmisiä. Syötiin hyvin, katseltiin viereisen maatilan eläimiä ja mä sain järkyttyä, kun paikan julkinen vessa oli kirjaimellisesti pelkkä reikä lattiassa. Aivan upeat maisemat joka paikassa, mutta paikalliset suhtautuvat sen upeuteen vähän samalla tottumuksella kuin mä lähtisin ihastelemaan Porin metsää..
Perheen isoisä on intohimoinen valokuvaaja. Häneltä aloin saada paljon käytännön vinkkejä samalla sekunnilla, kun hän huomasi kameran kädessäni ensikerran. Isoisä on sen tason kuvaaja, että jaksaa istua liikahtamatta tuntikausia vain saadakseen villieläimestä kuvan. Hän kysyi heti ensimmäisellä viikolla, haluanko tulla hänen kanssaan kuvailureissuille. Kun palattiin perheen kanssa vuorilta, isoisä tuli kysymään haluanko lähteä hänen kanssaan illalla toiselle vuorelle, Monte Barrolle. Lähdin innosta piukeana ja tällä kertaa mentiin autolla. Nopeusmittarin lukemat kohosi paikoin lähelle satasta, vaikka pikkuruisilla ja mutkaisilla vuoristoteillä nopeusrajoitus on kolmekymmentä. Koko matkan ajan mun sanavarastoni peruspilareina oli kolme säännöllisesti kiljaistua sanaa: ”TROPPO! MATTO! MORTO!” Ja isoisä sai nauraa makeasti mun peura ajovaloissa –ilmeelle samalla, kun puristin penkkiä rystyset valkoisina.
Kuolemanläheinen ajokokemus oli kuitenkin sen arvoista, kun saavuttiin Monte Barron korkeimmalle kohdalle jonne autolla saattoi päästä. Meillä kävi tuuri, sillä oli täysin pilvetöntä ja näköalatasanteelta näkyi Milanoon asti. Ketään muuta ei siellä ollut, joten saatettiin säädellä kameroita ja kuvailla rauhassa yli tunnin ajan. Mitä pimeämpää tuli, sen upeammalta valomereltä maisema näytti. Tuntuu hassulta sanoa Italiassa, että on kylmä, mutta pimeys tulee yhtä nopeasti kuin pussi vedettäisiin päähän ja sen mukana saapuu myös kylmyys. Usein myös pilvisyys ja tuuli aiheuttaa sen, että vaikka lämpömittari näyttäisi kahtakymmentä, mun tekee mieli vetää talvitakki päälle. Eli aika nopeasti pimeyden tultua me oltiin kuvailussa valmiita ja suunnattiin takaisin alas – tällä kertaa onneksi hitaasti – ja paluumatkalla käytiin vielä katsomassa pientä joenpätkää ja vastarannan vanhoja taloja valoloistossa. Oli upea viikonloppu. Matto ma meraviglioso.
+ I was supposed to go to Milan last
weekend, but it didn’t work out. Actually I didn’t mind, because last weekend
was grandmother’s birthday and everyone gathered up to the garden to celebrate,
we had fun, ate and drank wine. It was wonderful to get to know people better, have
fun and talk to everyone more than before. On Sunday the family asked me to
join their trip to one restaurant which was on the mountains. The view was
beautiful and we also went a little bit higher, where we could see the whole
town. On Monday I joined the family again to go on mountains, this time on
foot. We walked about an hour to San Tomaso, which had beautiful views and many
people were enjoying the sun and having a picnic. The whole weekend and Monday
was wonderful with the views and the people.
The grandfather is really passionate
photographer, who started to give me tips at the same moment he saw me holding
my camera. Already on the first week he asked me, do I want to join him when he
goes to take pictures. On Monday he asked me to come with him to the mountains
in the evening. We went as high as we could with the car, driving with terrible
speed up to Monte Barro. We were lucky, because there was no clouds on the sky
and from up there we could see all the way to Milan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti