Alun perin au pairiksi lähtö ei tullut edes mieleen. Lukion jälkeen piti suunnata armeijaan, mutta lukion lopulla musta tuli sen verran hippi, ettei armeija käynyt enää päinsä. Tulevaisuudensuunnitelmat oli – ja on edelleen – täysin selvät. Luin edellisten vuosien pääsykoekirjallisuutta jo ennen lakkiaisia. Kaavailin elämää Helsingissä, katselin asuntoja, odottelin kevään yhteishakua ja asenteena oli (tietysti) koko ajan se, että ekalla yrittämällä pääsen yliopistoon. Itselle, kuten kaikille mut tunteville oli selvää, että Poriin en edes hae. Suomesta lähtisin viimeistään yliopistoaikana, kun siirtäisin opinnot ulkomaille.
Yhtenä tammikuun iltana iski kuitenkin ajatus, että tästä välistä puuttuu jotain. Vaikka odotin innolla yliopisto-opintoja, yhtäkkiä koulunpenkiltä toiselle hyppääminen tuntui liian… tyhjältä? Otin au pair-vuoden puheeksi vanhempien kanssa ja seuraavana päivänä tein profiilin AuPairWorldiin (hain siis itsenäisesti, en järjestön kautta). Mulle ei ollut väliä minne Italiaan päätyisin. Mulle oli tärkeintä saada perhe, jonka kanssa kommunikaatio pelaisi ja josta tulisi mulle "toinen perhe" maailmalta. Mulle oli heti selvää, että olisin Italiassa vähintään vuoden, en yhtään vähempää.
Thank you Kristina for the beautiful pictures of Lecco :-)
Kuukauden aikana puhuin useiden kymmenien perheiden kanssa. Parhaimmaksi osoittautui perhe Leccosta. Tämän host-äidin kanssa kirjoittelin pitkiä sähköpostiviestejä, puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä myös skypessä ja whatsapissa. Mulle oli tärkeää, ettei perhelle olisi ongelmana mun kasvissyönti tai tatuoinnit. Kuukauden juttelun jälkeen allekirjoitettiin sopimus ja lyötiin lähtöpäivämäärä lukkoon! Juttelin paljon myös perheen sen aikaisen aupparin sekä alueen kahden muun aupparin kanssa. Itse ajatuksen ja lähtöpäivämäärän välillä oli tasan kolme kuukautta, eli toisaalta lähdin tosi äkkinäisesti, mutta en missään nimessä hätiköidysti. Suunnitelmallisuus ja harkintakyky oli voimissaan koko ajan, eikä tämä tosiaan ollut mikään hätiköity päätös, vaikka siltä saattaa vaikuttaakin.
Samanaikaisesti aupparijuttujen suunnittelun kanssa työskentelin täysipäiväisenä harjoittelijana päiväkodissa, suoritin ajokortin kolmatta vaihetta, yritin saada passi- ja vakuutusasioita kuntoon, hankkia ajoissa lääkäriaikaa, miettiä lentoja ja matkatavaroita sekä sähläsin kelan ja työkkärin kanssa (miksei lukiossa ole "näin valmistut työttömäksi" -kurssia? Kelan monimutkaisuus tuli kyllä yllätyksenä...) Harvinaisen sitkeä flunssa toi vielä oman säväyksensä koko hommaan. Mulla ei ole ikinä ollut yhtä tummia silmäpusseja kuin sinä aikana. Nautin silti joka päivästä stressistä huolimatta, työporukan sekä aivan ihanien lasten ansiosta.
Työharjoittelun jälkeen suuntasin kolmeksi viikoksi Mikkeliin. Sitä ennen hoidin kaikki tarvittavat viralliset asiat kuntoon. Mikkeliin lähdin viettämään viimeiset viikot Suomessa poikaystävän kanssa. Näytti vähän siltä, että hänen opiskelijabudjetillaan ei hirveesti Italiaan lennellä ja mahdollisesti ei nähdä kokonaiseen vuoteen. Hän opiskeli päivisin, mä hoidin silmäpussejani sekä stressiäni pois. Opiskelin päivittäin myös italiaa Worddiven - mikä painottui lähinnä sanojen opetteluun - sekä Gummeruksen kielioppikirjojen kanssa. Multa ei todellakaan vaadita italiankielen osaamista. Mut nimenomaan haluttiin opettamaan ja ylläpitämään perheen lasten englannintaitoa. Halusin oppia italiaa kuitenkin pelkästä oppimisen ilosta ja tietysti kommunikoidakseni laajemmin italialaisten (erityisesti perheen isovanhempien) kanssa. Lähden Italiaan itselleni yllättävän laajalla sanavarastolla, tältä pohjalta on helppo oppia enemmän.
Mikkelistä tullessani lähtöön oli enää viikko. Kuluneina kuukausina olin tehnyt listan matkatavaroista ja ennen Mikkeliä olin pakannut valmiiksi jo suurinpiirtein kaiken. Yhden matkalaukun pakkaaminen on mulle aina vaikeaa. Olisi tosi ihanaa vaan lähteä passin ja lompakon kanssa reissuun, mutta vielä mä en siihen pysty. Jostain syystä pakkaan aina kuin kehitysmaahan olisin menossa... Kaikkea mahdollista sitä olisi siis halunnut ottaa mukaan, mutta nyt jään kaipaamaan piikkimattoani, puolen litran teemukiani, kirjahyllyäni...
Pidettiin pikkuiset läksiäiset. Jostain syystä lähtö vuodeksi tuntuu musta tosi lyhyeltä ajalta. Ehkä siksi, että oon niin monta vuotta kaavaillut ulkomaille muuttamista, eikä Suomeen – tai etenkään Poriin - jääminen ole ikinä ollut vaihtoehto. Siihen verrattuna vuodeksi lähteminen ei tunnu ihmeelliseltä, eihän se muutto ole edes pysyvä! Ainoa murhe oli tietysti se, että rakkaita ihmisiä tulisi hirmuinen ikävä. Mutta ajatus uuteen maahan, kulttuuriin ja uuden kielen keskelle muuttamisesta tai yksin matkustamisesta ei stressannut tasan tippaakaan. Kaikille muille se tuntui olevan suurempi järkytyksen aihe, mutta taidan kirjoittaa muiden suhtautumisesta vähän myöhemmin...
Sunnuntaina lähdin junalla kohti Helsinkiä ja lentokenttähotellia. Aamulla sai suhtkoht stressittömästi heräillä ja suunnata alas kohti lähtöselvitystä. Oli se tietty hassu tunne, että tässä sitä nyt ollaan pelkän menolipun kanssa Italiaan! Hirmu nopeasti mennyt aika siitä, kun tämän päätöksen tein. Nyt alkaa matka kohti Italiaa, arrivederci!
Mikkelistä tullessani lähtöön oli enää viikko. Kuluneina kuukausina olin tehnyt listan matkatavaroista ja ennen Mikkeliä olin pakannut valmiiksi jo suurinpiirtein kaiken. Yhden matkalaukun pakkaaminen on mulle aina vaikeaa. Olisi tosi ihanaa vaan lähteä passin ja lompakon kanssa reissuun, mutta vielä mä en siihen pysty. Jostain syystä pakkaan aina kuin kehitysmaahan olisin menossa... Kaikkea mahdollista sitä olisi siis halunnut ottaa mukaan, mutta nyt jään kaipaamaan piikkimattoani, puolen litran teemukiani, kirjahyllyäni...
Pidettiin pikkuiset läksiäiset. Jostain syystä lähtö vuodeksi tuntuu musta tosi lyhyeltä ajalta. Ehkä siksi, että oon niin monta vuotta kaavaillut ulkomaille muuttamista, eikä Suomeen – tai etenkään Poriin - jääminen ole ikinä ollut vaihtoehto. Siihen verrattuna vuodeksi lähteminen ei tunnu ihmeelliseltä, eihän se muutto ole edes pysyvä! Ainoa murhe oli tietysti se, että rakkaita ihmisiä tulisi hirmuinen ikävä. Mutta ajatus uuteen maahan, kulttuuriin ja uuden kielen keskelle muuttamisesta tai yksin matkustamisesta ei stressannut tasan tippaakaan. Kaikille muille se tuntui olevan suurempi järkytyksen aihe, mutta taidan kirjoittaa muiden suhtautumisesta vähän myöhemmin...
Sunnuntaina lähdin junalla kohti Helsinkiä ja lentokenttähotellia. Aamulla sai suhtkoht stressittömästi heräillä ja suunnata alas kohti lähtöselvitystä. Oli se tietty hassu tunne, että tässä sitä nyt ollaan pelkän menolipun kanssa Italiaan! Hirmu nopeasti mennyt aika siitä, kun tämän päätöksen tein. Nyt alkaa matka kohti Italiaa, arrivederci!
+ Even though I was - and still am - sure about my future plans, suddenly it felt "empty" to apply straight to college from high school. A thought of being an au pair crossed my mind. I talked about it with my parents and created a profile in aupairworld. It didn't matter where in Italy I would end up. It was important to me just to find a warm family, who I could communicate with. And I surely found one from Lecco! After talking frequently with my host-mom for a month, we signed the contract! I talked also with their current au pair at the time + couple other au pairs from the area. Everyone were sweet and welcoming!
During the time I was planning my au pair -year, I was working full-time internship in kindergarten, driving the last part of my driver's lisence, trying to get passport, insurance and doctor's appointment. Also planning what I would pack and very strong flu spiced up my stress even more. Even though I was having unnaturally dark eye circles for some time, I loved every single day.
When my internship in kindergarten was over, I headed to other side of Finland. I wanted to spend my last weeks in Finland with my boyfriend. He was in school during the days and I was studying Italian, even though no one demanded me to learn it. It surprised be how fast I learned words, but it remains to be seen how I manage... Though it will surely be easier to learn now, when I have some base for the language.
When I came back home, there was only one week left for me in Finland! I organized a little going-away -party. For me it was not a big deal to leave Finland for a year, compared to my plans to move away for good someday. Of course I will miss everyone I love. But the thought of going to another country, middle of completely different culture and language was not stressful for me at all. I think everyone else were more worried and shocked...
Day before my flight I went to Helsinki, so I could stay the night in the airport hotel. It was surely a smart decision, so I was able to wake up, go downstairs and check-in! Now the journey starts, arrivederci!
Follow my blog with Bloglovin
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti