Rakastan tätä järjestelyä, että asun omassa asunnossa, vaikka perhe ja lapset aivan ihania ovatkin. Mun asuntoni sijaitsee isossa puutarhassa, jossa on kaksi isoa kivitaloa. Samassa puutarhassa asustaa hostmaman vanhemmat ja heidän sukulaisiaan. Pihalla voi olla päivisin aika tohina, kun sukulaisia tulee kylään ja puutarhasta muodostuu yksi iso olohuone, jonka täyttää pirteä italialainen puheensorina. Joskus isoäiti koputtelee mun keittiön ikkunaan. Rakastan tuota ikkunaa - sen kautta jutellaan, annetaan kasviksia ja kysellään vointia puolin ja toisin.
Isovanhemmat puhuu mulle italiaa, koska isoisä ei osaa englantia kuin pari sanaa. Isoäidin kanssa ymmärretään hyvin toisiamme; mä puhun yhtä paljon italiaa kuin hän puhuu englantia, joten meidän keskustelu menee toistemme lauseita täytellen. En halua osallistua kielikursseille, koska opin parhaiten juurikin itse lukien ja muiden kanssa keskustellen. On aivan ihanaa, että perheen antama ensivaikutelma piti; mut haluttiin tänne ikään kuin perheenjäseneksi, ei pelkäksi työntekijäksi. Mut otettiin avosylin vastaan ja mua kohdellaan kuin tasavertaista sukulaista. En tunne itseäni ulkopuoliseksi, sillä joka ikinen ihminen täällä on näyttänyt ja todistanut välittävänsä mun hyvinvoinnista.
Joka aamu kahdeksalta juoksen bussipysäkille pää kolmantena jalkana, vain huomatakseni bussin olevan taas myöhässä. Mun työpäiväni koostuu kahdesta osasta: Aamupäivän "työvuoro" alkaa kahdeksan pintaan ja päättyy lounaaseen, jonka syön perheen kanssa. Toinen vuoro alkaa iltapäivällä viideltä ja loppuu seitsemältä. Monet muut au pairit ovat ihmetelleet sekä mun asumis- että työaikajärjestelyä, mutta mä rakastan sitä. On ihanaa kesken päivän saada hieman yli neljän tunnin tauko, jonka aikana ehtii tehdä vaikka mitä.
Aamupäivän vietän perheen nuorimmaisen, kaksivuotiaan pojan kanssa. Aivan ihana poika, jonka sanavarastoon kuuluu paljon sanoja sekä italiaksi että englanniksi, mutta joka päättää itse käyttää vain paria sanaa. "Vauva" tarkoittaa aqua eli vettä, jota toistelee miljoonaan kertaan nähdessään pisarankin vettä. "Tua" eli due, omaa monta eri tarkoitusta: Sinä, uudestaan, lisää tai enemmän. Poika on hyvin omatoiminen ja haluaa tehdä asiat itse, jolloin toistelee sanaa me tai io, riippuen kumpaa kieltä hänelle sillä hetkellä puhutaan. Meillä on hyvä yhteisymmärrys, vaikka mulla kestikin hetken sisäistää italialainen vauvakieli.
Iltapäivä menee useimmiten vanhemman, kolmevuotiaan pojan kanssa. Poika vaikuttaa paljon vanhemmalta kuin on, sillä osaa italiaa ja englantia hyvin sujuvasti ja on muutenkin tosi fiksu. Ujosteli mua alussa hyvin paljon, mutta lämpeni onneksi nopeasti. Rakastaa moottoripyöriä ja jokaista ohi huristelevaa vespaakin jäädään aina katsomaan suurella mielenkiinnolla. Kolme kertaa viikossa talolla on myös poikien yksivuotias serkku, jolloin mua on auttelemassa isovanhemmat. Tohinaa siis riittää.
Arki pienten lasten kanssa on tietysti välillä haastavaa, mutta kiukunpuuskat loppuu aina nopeasti ja on mahtavaa nähdä pieniä kehitysaskelia etenkin nuorimmalla lapsella joka päivä. Tietysti opin myös tuntemaan lapsia enemmän päivä päivältä, joten ajatuksia pystyy seuraamaan ja ennakoimaan paljon paremmin. Varsinaiset arjen ongelmat liittyy enemmänkin mun omiin asioihin, esimerkiksi jalkoja piinaaviin rakkoihin ja siihen, mistä ihmeestä löydän postimerkkejä. Kun viimein muistin kysyä asiasta, sain tietää että Italiassa postimerkkejä myyvät vain tupakkakaupat. Eli todellisia ongelmia ei mulla ole, koska kommunikaatio pelaa ja kulttuurishokit pelkästään naurattaa ja ihmetyttää. Ensimmäinen viikko meni iltaisin koti-ikävän kourissa, mutta se tuntuu jo laantuneen. Rutiinien ja paikan oppiminen auttoi tietysti ajatusten järjestelemiseen, eikä syytä murehtimiseen enää ole. On tietysti ikävä ihmisiä, mutta epämiellyttävä epävarmuus uudessa tilanteessa ei kipristele enää vatsanpohjaa. Jokailtainen skype-rutiini Suomeen auttaa ja uusien ihmisten kanssa juttelu vie ajatuksia muualle. Olen jo tutustunut useisiin muihin auppareihin, jotka asuttaa lähialueita. Viikonloppuna olisi tarkoitus suunnata toisen au pairin kanssa Milanoon!
+ I love living in seperate
apartment, even though the family and the kids are wonderful. I live in the
same garden with the family’s grandparents and their relatives. I love my
kitchen window – through that I can always hear the wonderful people outside.
Also the family’s grandmother knocks on my window every time she needs to talk
with me about something. I absolutely love it!
The impression family gave me was
true. Everyone welcomed me with open arms and I truly feel like part of the
family. Everyone treats me like an equal family member and I feel like I
belong. Even though grandparents speak Italian with me and family speaks
Italian with each other, I don’t feel like an outsider. I learn well, when I
hear Italian all the time and when people speak it to me.
My day consists of two parts in
work; during the morning until lunch I spend with the younger brother who is
two. He is absolutely wonderful boy, who understands both English and Italian,
but he uses only couple words himself. I love it how he uses the word “vauva
(aqua)” every time he sees water, even if just a little drop. He says “tua
(due)” when he wants more, or something to happen again or when he means “you”.
He also loves doing everything on his own and says “me” or “io” often.
During the day I have four hours of
free time. I love the pause during the day, I have time to do anything I want. After
that, I’ll go back to “work” and spend two hours with the older brother (or
both brothers). He loves everything that has motor and tires. Many times during
our way to the park he stops to see motorcycles or trucks. It’s funny how the
younger brother copies almost everything the older one does. They also
understand each other very well – if adults can’t understand the younger one’s baby
language, they ask translation from the older one.
I don’t really have any problems
here. Only things I can call as problem are my blisters and where could I find post
stamps. The first week was harder than I thought, because everything was new.
But this second week has been really nice and I already feel like I belong
here. I love everything, from people to the views. The wonderful people here
and also my family, who I call with skype every evening, has helped me so much
to settle down.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti